Millaista on kasvaa alkoholistivanhemman varjossa? Miten olla äiti alle kouluikäiselle, kun tietää sairastavansa parantumatonta syöpää? Miten aloitella 17-vuotiaana uraa alalla, jolla nainen on kummajainen? Astrid Swanin Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä on koskettava kurkistus lahjakkaan taiteilijan elämään.

Kahdeksanvuotiaana kirjoitin paperinpalalle viestin ja vein sen kerrostalon ulko-ovien viereiselle ilmoitustaululle. Pyysin, että minut adoptoidaan kivaan perheeseen, josta voin joskus käydä tapaamassa vanhempiani. Halusin yhä syödä kasvisruokaa ja käydä samaa koulua, mutta halusin pois. Se ei ollut mikään vitsi. (s. 73)

Astrid Swan kasvaa perheessä, jossa isän alkoholismi heittää varjon kaiken ylle. Lapsesta asti hän kirjoittaa sanoja lauluihin ja haaveilee muusikon urasta. Pikku hiljaa nuoruusvuosien aikana hän onnistuu hivuttautumaan kohti Yhdysvaltojen kiertueita, levytyssopimuksia ja uraa laulajana, muusikkona ja säveltäjänä.

Muusikkopiireistä kuitenkin puuttuvat naiset. Swan kuvaa yksinäisyyttä, kun naisten välinen solidaarisuus uupuu vielä lähes kokonaan alalta. Itsepäisyyttä, jolla on pakko puskea eteenpäin, jos haluaa menestyä.

Edesmennyt isoisotäti Astrid loistaa kiintotähtenä. Kuka oli 1900-luvun alussa elänyt nainen, joka perusti pianokoulun Turkuun ja kiersi elämänkumppaninsa Kerttu Wanteen säestäjänä Amerikassa 1940- ja 1950-luvulla? Nykyisyys ja mennyt punoutuvat yhteen, nimi ja taiteilijuus yhdistää kaksi Astridia yli vuosikymmenten.

32-vuotiaana Swan saa rintasyöpädiagnoosin. Se muuttaa kaiken. Syntyy riipaisevan koskettava, ihmeellisen upea levy From the Bed and Beyond (2017). Vihdoin Swan päättää myös kirjoittaa kirjan, josta on haaveillut koko elämänsä. Kun syöpä uusiutuu ja paljastuu, että se on levinnyt kuolettavalla tavalla ympäri kehoa, kirja saa nimensä melkein kuin itsestään.

Astrid Swanin Viimeinen kirjani on enemmän kuin elämäkerta

Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä (Nemo 2019) tarkastelee taiteilijuutta, äitiyttä, rakkautta ja parantumatonta syöpää viiltävän älykkäästi. Kirjan sivuille kätkeytyy roppakaupalla kutkuttavia kirjallisuusviittauksia, jotka saavat kirjallisuutta rakastavan sydämeni pamppailemaan. Jotkin kirjan luvut muistuttavat teoreettisine pohdiskeluineen enemmän taide-esseetä tai filosofista esseetä kuin lukua elämäkerrassa.

Itse asiassa Viimeinen kirjani ei ole elämäkerta lainkaan, ei ainakaan Swanin oman määritelmän mukaan:

"Tämä ei ole elämäkerta, sillä en usko hetkeäkään lineaariseen representaatioon. En kirjallisena konventionakaan. En usko, että eläminen ja sen suhteet kieleen tai edes kirjallinen esitys elämisestä (tai kuolemisesta) kannattaa järjestää seuraamalla syntymäpäiviä tai ylipäänsä mitään janaa." (s. 161)

Olen samaa mieltä siitä, että kronologisuus on naiivi lähestymistapa elämään ja sen monimutkaiseen sotkuisuuteen. Vastustan ajatusta siitä, että kronologinen esitys elämästä voisi olla tyhjentävä. Se on kuitenkin mielestäni lukijaystävällinen tapa hahmottaa elämää, ja jännitteiden rakentaminen on huomattavasti helpompaa, kun elämästä kirjoittaa lineaarisesti.

Viimeinen kirjani etenee teemoittain. Luvut on järjestelty tarkastelemaan lapsuutta, taiteilijuutta, parisuhdetta, äitiyttä. Rakenne etäännyttää. Tämä ei ole tarina, jonka tragediaan voi upota ja joka viiltää auki surullaan kuten Paul Kalanithin Henkäys on ilmaa vain, jossa 36-vuotias neurokirurgi saa syöpädiagnoosin.

Kalanithin kirja itketti minua alusta loppuun asti. Swanin kirjan äärellä kyynelehdin myös (muun muassa heti omistuskirjoituksen kohdalla: Jonakin päivänä lapseni kirjoittaa kirjan. Sitä en lue, mutta se on lempikirjani), mutten muistuttanut lukiessani räkäistä vesiputousta. Viimeisessä kirjassani varsinainen syöpäkertomus alkaa vasta sivulsta 223, vaikka sairaus onkin heittänyt varjonsa kaiken sen ylle, mistä aikaisemmin on kerrottu.

Kirja antoi paljon, mutta jotakin jäi myös puuttumaan. Ehkä odotushorisonttini tälle kirjalle oli väärä. Yritin lukea tämän sairaskertomuksena ja elämäkertana. Tämä ei oikeastaan ollut kumpaakaan, vaan niin paljon monimutkaisempi ja oivaltavampi esitys, ettei sitä voi palauttaa täydellisesti kumpaankaan näistä.

P.S. Tästä kirjasta löytyy muuten se inhimillinen äitipuolikuvaus, jota kaipasimme Helmi Kekkosen kanssa äitiyttä käsittelevässä podcast-jaksossa!

Lisa-Brennan Jobsin Pikkusintti (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, WSOY 2019) kuvaa kasvamista kylmän ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvän isän varjossa – isän, joka sattui olemaan myös yksi maailman kuuluisimmista miehistä.

Olen havainnut itsessäni kasvavan kiinnostuksen elämäkertoihin, erityisesti naisten omaelämäkertoihin ja muistelmiin. Ennen joulua nautiskelin monen muun tapaan Michelle Obaman Minun tarinani -omaelämäkerrasta, tammikuussa Tara Westowerin Opintiellä-muistelmateoksesta ja viimeisimpänä Lisa Brennan-Jobsin muistelmista nimeltä Pikkusintti.

Kaikki ovat naisten elämäntarinoita, joissa on suuressa roolissa perhesuhteet sekä naiseksi kasvaminen. Siinä missä Michelle Obama eli rakastavassa ydinperheessä, Tara Westoverin perhe oli  kiihkouskovainen, vainoharhainen, äärimmäisen rajoittava ja väkivaltainen. Molemmat teokset kuitenkin kertovat oman tarinansa siitä, millaista on ollut olla tyttö ja nainen sekä siitä, millaista on etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Loputtoman kiinnostava aihe!

"Ei tämä ole minun tyttäreni"

Lisa Brennan-Jobsin muistelmat keskittyvät pitkälti suhteeseen hänen isänsä, Steve Jobsin kanssa. Lisa eli varhaislapsuutensa kahdestaan äitinsä, Chrissann Brennanin kanssa, joka oli ammatiltaan kuvataiteilija ja kirjan perusteella hieman epätasapainoinen. Lisan vanhemmat olivat eläneet jonkinlaisessa on–off-suhteessa ja Steve kielsi todella pitkään, että Lisa oli hänen lapsensa.

Lisan ja yksinhuoltaja-taiteilijaäidin elämä oli taloudellisesti epävakaata. Lisan varhaislapsuudessa he muuttivat usein ja asuivat välillä kavereiden nurkissa. Äidin poikaystävät ja Lisan elämän isähahmot vaihtuivat tiuhaan. Steve antoi heille toisinaan rahaa, mutta pääosin hän oli Lisan avustamisen suhteen pihi, vaikka häneltä ei rahaa puuttunut. Steve kantoi tyttären kuvaa lompakossaan esitellen sitä muille:

Ei tämä ole minun tyttäreni, mutta koska hän on isätön, koetan helpottaa hänen elämäänsä.

Vähitellen Steve tuli mukaan Lisan elämään. Steve oli kuitenkin kylmä, epäjohdonmukainen ja suorastaan ilkeä isä. Lisa etsi koko elämänsä isänsä rakkautta ja hyväksyntää. Kun Steve meni naimisiin Laurene Powellin kanssa ja he saivat lapsen, Lisa toivoi, että hän olisi ollut tuo vauva, joka sai Steven ja Laurenen huomion ja rakkauden.

14-vuotiaana Lisa muutti isänsä ja Laurenen luo, kun riidat hänen äitinsä kanssa kävivät sietämättömiksi. Steve kuitenkin pakotti valitsemaan joko hänet tai äidin: Lisa ei saanut tavata äitiään puoleen vuoteen. Noihin aikoihin Lisan nimeen myös lisättiin Jobs – isän ehdotuksesta.

"Olemme vain kylmiä ihmisiä"

Steve samaan aikaan vaati Lisaa omistautumaan perheelle, mutta kuitenkaan Lisa ei ollut täysvaltainen perheenjäsen, vaan enemmänkin kuin aupair, joka vahti perheen taaperoa aina kun aikuiset halusivat. Kun valokuvaaja tuli kuvaamaan perhettä, Lisa jätettiin kuvista pois. Kun Lisan huoneen lämmitys meni rikki, Steve ei suostunut korjauttamaan sitä. Jos hänellä oli koulun jälkeen harrastuksia, hän ei saanut kyytiä kotiin.

Terapeutille Lisa kertoi toivovansa, että Steve ja Laurene tulisivat edes joskus toivottamaan hänelle hyvää yötä. Kerran isä ja äitipuoli tulivat Lisan kanssa mukaan terapiaan ja aiheesta keskusteltiin. Laurene totesi: Olemme vain kylmiä ihmisiä. Lisan ja isän suhdetta kuvaa myös tämä Steven yhtäkkinen kommentti tyttärelleen:

Juttu on niin, Lis, hän sanoi verkkaisesti äänellä, josta tiesin hänen kohta päästävän suustaan jotain nasevaa ja mahdollisesti hyvin ilkeää. Sinulla ei ole yhtään hyödyllisiä taitoja. Ei ainuttakaan.

Samaan aikaan Lisa kuitenkin ihaili isäänsä ja halusi tämän huomiota enemmän kuin mitään. Steve Jobs kuoli vuonna 2011 ja ennen kuolemaansa hän yritti lähentyä esikoisensa kanssa. Kirjan loppu onkin yllättävän koskettava – ainakin minä perus itkupillinä nyyhkin tälle sydäntäsärkevälle isä-tytärsuhteelle.

Koskettavaksi sitä ei tee ainoastaan tarina, vaan teos on myös kirjoitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kaunokirjallisesti ansiokkaasti. Lisa Brennan-Jobs työskentelee nykyisin toimittajana ja kirjailijana.

Missä määrin tositarinat ovat totta?

Tositarinat siis kiinnostavat nyt ihan hirveästi. Omaelämäkerrat, muistelmat ja autofiktio ovat todella pinnalla. Niissä on kiinnostavaa se, mikä kaikki on "totta", miten tarkka ihmisen muisti voi olla, missä kohdin se värittyy tai vääristyy. Pikkusintin kohdallakin on keskusteltu siitä, miten Lisa voi muistaa niin tarkkaan varhaislapsuudessaan tapahtuneita asioita ja keskusteluita (ainakin Lukuvika-podastissa ja MeNaisissa).

Laureen Powell ja Steve Jobsin sisko Mona Simpson ovat sanoutuneet irti Pikkusintin tarinasta: Lisa is part of our family, so it was with sadness that we read her book, which differs dramatically from our memories of those times. The portrayal of Steve is not the husband and father we knew," he ovat kirjoittaneet antamassaan lausunnossa. (Lähde.)

Lisan äiti Chrisann sen sijaan on kommentoinut kirjaa todenmukaiseksi: She didn't go into how bad it really was, if you can believe that. (Lähde.)

Lue myös

I am the night & Mrs Wilson: Kaksi hyytävintä tositapahtumiin perustuvaa tv-draamaa juuri nyt
Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella

Viime kesänä se tapahtui. Minä löysin vihdoin kirjan, jonka äärellä koin samanlaista puhdasta lukemisen riemua ja fantasiamaailmaan uppoamista kuin Harry Pottereiden äärellä. Tänä keväänä Morrigan Korpin seikkailut saivat jatkoa, kun sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus ilmestyi.

”Tämä kirja on seuraava Harry Potter!” lehdet julistivat keväällä 2018. Kuinka olisin voinut olla kiinnostumatta australialaisen Jessica Townsendin Nevermoor – Morriganin koetukset -kirjasta? Vaikka julistukset saivat minut peilaamaan kirjaa jatkuvasti lapsuuteni yhteen merkittävimmistä lukukokemuksista, oli nopeasti selvää, että potentiaalia samanlaiseksi ilmiöksi tässäkin sarjassa on.

Tänä keväänä ilmestynyt sarjan toinen osa, Meinioseppä – Morriganin kutsumus (Otava 2019, suom. Jaana Kapari-Jatta) jatkaa Morriganin tarinaa. 12-vuotias Morrigan pääsee vihdoin aloittamaan koulutuksensa yhdessä Nevermoorin kaupungin salaperäisimmissä kouluissa.

Morriganin vuosikurssilaisten lukujärjestyksistä löytyy lohikäärmeellä ratsastusta, mesmerismin eli lumoamisen tunnistamista, keskustelun aloittamista kuolleiden kanssa, lohikäärmekieltä ja magnifikantin hoitoa, mutta Morrigan saa luvan osallistua ainoastaan loputtoman kuiville historian tunneille. Siellä hän saa professorinsa johdolla tutustua siihen, millaisiin kauheuksiin ja hirveyksiin meiniosepät ovat historian saatossa syyllistyneet. Sen sijaan kukaan ei suostu opettamaan hänelle, kuinka hän voisi itse käyttää mystisiä meiniosepän kykyjään.

Kirjassa peilaillaan klassiseen tapaan sitä, millaista vihaa ja raivoa erilaisuuden pelosta johtuva ulkopuolelle jättäminen voi saada aikaan. Teema on ehkä hieman kulunut, eikä kirja tuo käsittelyyn juurikaan mitään uutta. Toisaalta milloinpa ei olisi ajankohtaista muistuttaa siitä, että toisten sulkeminen ulkopuolelle aiheuttaa lähinnä kipua ja surua?

Ystävyyden kuvauksessa Townsend onnistuu jälleen kerran mainiosti. Tässä osassa Morriganin paras ystävä Pihlaja Swift tosin jää hieman paitsioon, ja kirja antaa enemmän tilaa Morriganin ja ensimmäisessä osassa esitellyn nyrpeän mesmeristi Sointu Mustapalon suhteen syventämiselle. Kun kaikki muut Morriganin vuosikurssilaiset kyräilevät Morrigania kulmiensa alta, Sointu ja Morrigan ajautuvat toistensa tueksi useaan otteeseen.

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on maaginen lukukokemus

Meinioseppä – Morriganin kutsumus on vauhdikas fantasiaseikkailu, jossa käänne seuraa nopeasti toistaan. Ihanan taikakoulun kuvaamisen lisäksi kirjassa on myös harrypottermaiseen tapaan mysteerijuoni: Meineikkaan seuran lahjakkaita jäseniä alkaa katoilla ja Morriganin suojelija, Jupiter Pohjoinen, kutsutaan selvittämään, kuka katoamisten taustalla on. Morrigan ystävineen tosin pyöräyttää melkein kuin vahingossa omat tutkimuksensa käyntiin ja sotkeutuu Nevermoorin alamaailman kiemuroihin.

Sanottakoon vielä sekin, että vaikka kirjaa on usein verrattu Harry Pottereihin ja vaikka minäkin olen tässä tekstissä peilaillut lukukokemuksen maagisuutta Harry Pottereiden lukemiseen, kirja seisoo lopulta tukevasti omilla jaloillaan. Kirjan maailma on täynnä hurmaavia yksityiskohtia aina alkaen taianomaisesta Deukalion-hotellista, jossa Morrigan asuu, meitrolinjoista, joita pitkin Morrigan vuosikurssilaisineen kiitää oppilaitokseensa ja salaperäisistä kammotoreista, jotka ovat ehkä sittenkin vain taru, jolla isommat lapset pelottelevat nuorempiaan.

Kaikkinensa Jessica Townsendin Nevermoor-sarja on yksinkertaisesti parasta nuortenkirjallisuutta juuri nyt. Minkään muun kirjan äärellä en ole pitkään aikaan kokenut samanlaista pakonomaista tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja minkälaisia käänteitä kirjailija on punonut tarinaan!

Kirja on saatu arvostelukappaleena töiden kautta. 

Omassa pienessä kirjasomekuplassani Aino Vähäpesolan Onnenkissa on putkahdellut esiin muutaman päivän sisällä ainakin sata kertaa. Tuntuu, että kaikki lukevat tätä kirjaa juuri nyt – ja hyvä niin! Onnenkissa on yksinkertaisesti ihana! 

Aino Vähäpesolan kirjoittama Onnenkissa (Kosmos, 2019) on hurmaava ja herkkä yhdistelmä esseetä ja romaania. Se ei ole täysin mitään sellaista, mitä olisin aiemmin lukenut, ja se riemastuttaa minua suuresti.

Jokainen esseemäinen luku Vähäpesolan teoksessa on reflektoi Edith Södergraniin ja hänen runoihinsa. Vierge modernen äärellä päähenkilö peilailee omaa seksuaali-identiteettiään ja pohtii sukupuolirooleja, ja sitä, miten Södergranin sata vuotta sitten kirjoittamat säkeet tuntuvat yhä vieläkin feministiseltä utopialta.

Onnenkissa-runo kietoutuu kirjassa mielihyvän kokemuksiin, ex-poikaystävään ja seksiin. Maa jota ei ole -runo herättelee Vähäpesolan kirjan päähenkilön pohtimaan, millainen olisi täydellinen maailma, ja toisaalta mitkä kaikki maailmat eivät ole olemassa.

Kirjallisuuden opiskelija sisälläni hyrisee tällaisen kirjan äärellä. Miten ihanaa onkaan lukea samanaikaisesti feminististä tulkintaa Södergranin runoista, oppia lisää suuresti ihailemastani runoilijasta ja kurkistaa toisen ihmisen sanoihin, jotka piirtävät esiin uusia yhteyksiä asioiden välille.

Kahdeksaan lukuun mahtuu järisyttävän paljon oivaltavuutta. Se ei piilottele ainoastaan rakenteissa ja kirjan esittämissä ajatuksissa, vaan myös sanoissa ja lauseissa, jotka ovat äärimmäisen teräviä. Tuoreet kielikuvat tekevät minut samanaikaisesti kateelliseksi ja onnelliseksi. Esimerkiksi:

”Minä luen niitä runoja jotka resonoivat minussa, minä kirjoitan tutkielman niistä. Minä liotan irti paperista muutaman tarkkaan harkitun säkeen. Repäisen ne irti niiden synnyinpaikaltaan kuin kasvin ja juuririhmaston, istutan pistokkaan oman aikani multaan, omalle ikkunalaudalleni.” (s. 131)

Autofiktion painolasti ja potentiaali

Onnenkissan sivulla 115 yllätän itseni ajattelemasta: ”Kuinka rohkea tämän kirjan kirjoittaja onkaan! Minä en koskaan voisi kirjoittaa yhtä suorin sanoin omasta seksielämästäni tai parisuhteestani.”

En edes tiedä haluaisinko, mutta sillä ei ole edes väliä. Väliä on sillä, että Onnenkissan äärellä sorrun taas kerran amatöörimäiseen virheeseen, samaistamaan kirjoittajan ja kertojan, vaikka juuri tätä vastaan Vähäpesola kirjoittaa kirjassaan. Ihmetellen, miksi niin monet kirjallisuudentutkijat ovat samaistaneet Södergranin ja hänen runojensa minän, ja millaisia vinoumia ja vihrepäätelmiä se on saanut aikaiseksi.

"Södergranin kohdalla lukuisat tutkijat, erityisesti miehet (tosin suurin osa tutkijoista oli vielä muutama vuosikymmen sitten miehiä) olivat noin vain tulkinneet Södergranin runoja (keittiö-)psykologisten lasien läpi omaelämäkerrallisina. Perusteita tällaiseen ei juuri ollut. Ehkäpä runojen tunnustuksellisen oloinen minämuoto ja intiimit eroottiset kuvaukset olivat onnistuneet synnyttämään niin eläviä, väkeviä ja uskottavia runoja, että lukijat olivat halunneet uskoa niiden kumpuavan runoilijan elämästä." (s. 43)

Nolottaa oma kompurointini. En kuitenkaan haksahda aivan yhtä pahasti kuin menneiden vuosien Södergran-tutkijat. Kustantamon sivuilla kirjan nimittäin kerrotaan olevan autofiktiota. Liepeessä lukee, että Vähäpesola tekee gradua Edith Södergranin runojen feministisestä luennasta samoin kuin kirjan päähenkilökin.

Rakastan ajatusta siitä, etten voi tietää, mitkä palaset kirjassa heijastuvat Vähäpesolan omaan elämään. Mikä ihana mysteeri, sama, joka kaikkeen kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen liittyy. On mahdotonta tietää, kuinka paljon kirjailija on piilottanut itseään sivujen väliin. Ja samanaikaisesti: jokainen ajatus ja sana on lähtöisin kirjailijasta, joten kirjailija on sivuilla kokonaan.

Tällaisten kirjojen kohdalla minua jopa hieman ärsyttää, että muutkin ovat löytäneet saman kirjan. Haluaisin pitää tämän kirjan omana aarteenani, omana salaisuutenani. Ihan niin kuin jaettu kokemus voisi muka hälventää kirjan hienouden. Miten absurdi ajatus!

Yritän päästä tästä hulluudesta yli ja sanon: lukekaa tämä kirja. Tässä on äärettömän paljon hyvää ja kaunista.

Arvostelukappale saatu töiden kautta.