Suurin osa äänikirjoista luetaan painetusta kirjasta sellaisenaan, mutta myös suoraan äänikirjoiksi kirjoitettavia teoksia tehdään jo. Äänikirja on oma kirjallisuuden alalajinsa, jolla on mahdollisuuksia kehittyä vaikka mihin. Mutta millainen on hyvä äänikirja?

Hyvä äänikirja on sellainen, jonka juonesta ei putoa kärryiltä, vaikka keskittyminen välillä herpaantuu ja kuuntelu on sirpaleista. Äänikirjassa lukijalla on suuri rooli: kirjailijan lukemat teokset tulevat lähemmälle kuin näyttelijän lukemat.

Keräsin yhteen kuusi viime aikoina kuuntelemaani äänikirjaa, jotka ovat tehneet vaikutuksen tai joiden parissa olen erityisesti viihtynyt.

Mari Koppinen & Anna Puu: Minä olen Anna Puu

Anna Puun kymmenvuotisen artistiuran kunniaksi julkaistu muistelmateos esittelee Anna Puun elämää ja uraa hänen kappaleidensa kautta. Jokainen luku on nimetty tietyn kappaleen mukaan, ja äänikirjassa kuullaan myös demoversioita kyseisistä kappaleista. Tässä äänikirjassa on mahtavaa versiointia! Lisäksi Anna Puu lukee kirjan itse, mikä tuo aina paljon lisää äänikirjaan.

Maria Veitola: Veitola

Myös Maria Veitola lukee kirjansa äänikirjoiksi itse. Tuoreena häneltä onkin julkaistu Toisinpäin-niminen teos, joka on kuuntelulistallani, mutta Veitolan olen kuunnellut, ja sitä voin suositella. Kirjailijan itsensä lukemana teos saa mielestäni aivan uuden ulottuvuuden!

Lily Allen: My Thoughts Exactly

Toistan itseäni ja sanon, että myös Lily Allenin teoksen kuuntelukokemus on varmasti astetta kiinnostavampi, kun sen lukee kirjailija ja artisti itse. Omaelämäkerta on myös sisällöllisesti kiinnostava: Allen on elänyt melko vaiherikkaan elämän ja uran. Kirjassa käsitellään paljon muun muassa naisen asemaa musiikkimarkkinoilla. Psst! Äänikirjan lopussa kustannustoimittaja haastattelee Lilyä kirjan kirjoittamisesta!

Elly Griffiths: Ruth Galloway -sarja

Dekkarit sopivat erinomaisesti äänikirjoiksi juonivetoisuudensa ansiosta. Itse nautin tunnelmallisista Ruth Galloway -kirjoista, jotka sijoittuvat Englannin maaseudulle. Päähenkilönä on epävarma ja sympaattinen arkeologi Ruth Galloway, joka jotenkin aina sotkeutuu murhatutkimuksiin. Kirjat alkavat jossain vaiheessa vähän toistaa itseään, mikä ei äänikirjassa ole niin vakavaa... Parempi vain, ettei putoa kärryiltä!

Lindsey Kelk: Meillähän oli tauko

Juonivetoista ja siksi äänikirja-ainesta on usein myös chick lit. Lindsey Kelkiä suositeltiin minulle joskus bookstagramissa, ja pari teosta kuunnelleena voin jakaa suositusta eteenpäin. Kivaa, kevyttä, hauskaa mutta ei typerää kirjallisuutta ei liian usein tule vastaan. 

Tässä teoksessa on kaksi kertojaa, joka aiheutti hieman hämmennystä äänikirjassa, mutta muuten nautin kovasti! Kuuntelin aiemmin myös Kelkin Ikuisen morsiusneidon, joka oli sekin oikein viihdyttävä.

Candance Bushnell: Onko vielä sinkkuelämää?

Viimeisimmäksi kuuntelin Sinkkuelämää-kirjoittajan uusimman, keski-ikäisten naisten deittailua käsittelevän omakohtaisen teoksen (voisiko sitä muistelmaksikin kutsua?). Olen katsonut Sinkkuelämää-sarjaa paljonkin, mutta kirjoja en ole aiemmin lukenut.

Tämä oli positiivinen yllätys, sekä hauska että koskettava, ja sopi hyvin äänikirjaksi rakenteensa ansiosta. Kirja rakentuu luvuista, joista jokainen käsittelee tiettyä aihetta, kuten nuorempien kanssa deittailua (= poikimista), Tinderiä, pyöräilyä tai ökykallista kasvovoidetta.

Seuraavaksi kuuntelulistalla ovat ainakin nämä:

• Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi
• Antti Holma: Kauheimmat runot
• Venla Pystynen & Linda-Maria Roine: Ei koira muttei mieskään
• Astrid Swan: Viimeinen kirjani
• Reese Witherspoon: Whiskey in a Teacup
• Jojo Moyesin kirjat
• Clare Macintoshin dekkarit

Vinkkaa kommenteissa paras kuuntelemasi äänikirja!

Lisa-Brennan Jobsin Pikkusintti (suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi, WSOY 2019) kuvaa kasvamista kylmän ja epäjohdonmukaisesti käyttäytyvän isän varjossa – isän, joka sattui olemaan myös yksi maailman kuuluisimmista miehistä.

Olen havainnut itsessäni kasvavan kiinnostuksen elämäkertoihin, erityisesti naisten omaelämäkertoihin ja muistelmiin. Ennen joulua nautiskelin monen muun tapaan Michelle Obaman Minun tarinani -omaelämäkerrasta, tammikuussa Tara Westowerin Opintiellä-muistelmateoksesta ja viimeisimpänä Lisa Brennan-Jobsin muistelmista nimeltä Pikkusintti.

Kaikki ovat naisten elämäntarinoita, joissa on suuressa roolissa perhesuhteet sekä naiseksi kasvaminen. Siinä missä Michelle Obama eli rakastavassa ydinperheessä, Tara Westoverin perhe oli  kiihkouskovainen, vainoharhainen, äärimmäisen rajoittava ja väkivaltainen. Molemmat teokset kuitenkin kertovat oman tarinansa siitä, millaista on ollut olla tyttö ja nainen sekä siitä, millaista on etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Loputtoman kiinnostava aihe!

"Ei tämä ole minun tyttäreni"

Lisa Brennan-Jobsin muistelmat keskittyvät pitkälti suhteeseen hänen isänsä, Steve Jobsin kanssa. Lisa eli varhaislapsuutensa kahdestaan äitinsä, Chrissann Brennanin kanssa, joka oli ammatiltaan kuvataiteilija ja kirjan perusteella hieman epätasapainoinen. Lisan vanhemmat olivat eläneet jonkinlaisessa on–off-suhteessa ja Steve kielsi todella pitkään, että Lisa oli hänen lapsensa.

Lisan ja yksinhuoltaja-taiteilijaäidin elämä oli taloudellisesti epävakaata. Lisan varhaislapsuudessa he muuttivat usein ja asuivat välillä kavereiden nurkissa. Äidin poikaystävät ja Lisan elämän isähahmot vaihtuivat tiuhaan. Steve antoi heille toisinaan rahaa, mutta pääosin hän oli Lisan avustamisen suhteen pihi, vaikka häneltä ei rahaa puuttunut. Steve kantoi tyttären kuvaa lompakossaan esitellen sitä muille:

Ei tämä ole minun tyttäreni, mutta koska hän on isätön, koetan helpottaa hänen elämäänsä.

Vähitellen Steve tuli mukaan Lisan elämään. Steve oli kuitenkin kylmä, epäjohdonmukainen ja suorastaan ilkeä isä. Lisa etsi koko elämänsä isänsä rakkautta ja hyväksyntää. Kun Steve meni naimisiin Laurene Powellin kanssa ja he saivat lapsen, Lisa toivoi, että hän olisi ollut tuo vauva, joka sai Steven ja Laurenen huomion ja rakkauden.

14-vuotiaana Lisa muutti isänsä ja Laurenen luo, kun riidat hänen äitinsä kanssa kävivät sietämättömiksi. Steve kuitenkin pakotti valitsemaan joko hänet tai äidin: Lisa ei saanut tavata äitiään puoleen vuoteen. Noihin aikoihin Lisan nimeen myös lisättiin Jobs – isän ehdotuksesta.

"Olemme vain kylmiä ihmisiä"

Steve samaan aikaan vaati Lisaa omistautumaan perheelle, mutta kuitenkaan Lisa ei ollut täysvaltainen perheenjäsen, vaan enemmänkin kuin aupair, joka vahti perheen taaperoa aina kun aikuiset halusivat. Kun valokuvaaja tuli kuvaamaan perhettä, Lisa jätettiin kuvista pois. Kun Lisan huoneen lämmitys meni rikki, Steve ei suostunut korjauttamaan sitä. Jos hänellä oli koulun jälkeen harrastuksia, hän ei saanut kyytiä kotiin.

Terapeutille Lisa kertoi toivovansa, että Steve ja Laurene tulisivat edes joskus toivottamaan hänelle hyvää yötä. Kerran isä ja äitipuoli tulivat Lisan kanssa mukaan terapiaan ja aiheesta keskusteltiin. Laurene totesi: Olemme vain kylmiä ihmisiä. Lisan ja isän suhdetta kuvaa myös tämä Steven yhtäkkinen kommentti tyttärelleen:

Juttu on niin, Lis, hän sanoi verkkaisesti äänellä, josta tiesin hänen kohta päästävän suustaan jotain nasevaa ja mahdollisesti hyvin ilkeää. Sinulla ei ole yhtään hyödyllisiä taitoja. Ei ainuttakaan.

Samaan aikaan Lisa kuitenkin ihaili isäänsä ja halusi tämän huomiota enemmän kuin mitään. Steve Jobs kuoli vuonna 2011 ja ennen kuolemaansa hän yritti lähentyä esikoisensa kanssa. Kirjan loppu onkin yllättävän koskettava – ainakin minä perus itkupillinä nyyhkin tälle sydäntäsärkevälle isä-tytärsuhteelle.

Koskettavaksi sitä ei tee ainoastaan tarina, vaan teos on myös kirjoitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kaunokirjallisesti ansiokkaasti. Lisa Brennan-Jobs työskentelee nykyisin toimittajana ja kirjailijana.

Missä määrin tositarinat ovat totta?

Tositarinat siis kiinnostavat nyt ihan hirveästi. Omaelämäkerrat, muistelmat ja autofiktio ovat todella pinnalla. Niissä on kiinnostavaa se, mikä kaikki on "totta", miten tarkka ihmisen muisti voi olla, missä kohdin se värittyy tai vääristyy. Pikkusintin kohdallakin on keskusteltu siitä, miten Lisa voi muistaa niin tarkkaan varhaislapsuudessaan tapahtuneita asioita ja keskusteluita (ainakin Lukuvika-podastissa ja MeNaisissa).

Laureen Powell ja Steve Jobsin sisko Mona Simpson ovat sanoutuneet irti Pikkusintin tarinasta: Lisa is part of our family, so it was with sadness that we read her book, which differs dramatically from our memories of those times. The portrayal of Steve is not the husband and father we knew," he ovat kirjoittaneet antamassaan lausunnossa. (Lähde.)

Lisan äiti Chrisann sen sijaan on kommentoinut kirjaa todenmukaiseksi: She didn't go into how bad it really was, if you can believe that. (Lähde.)

Lue myös

I am the night & Mrs Wilson: Kaksi hyytävintä tositapahtumiin perustuvaa tv-draamaa juuri nyt
Aino Vähäpesolan Onnenkissa peilaa nykyaikaa Edith Södergranin runouteen feministisellä otteella