Sally Rooneyn kirjaan perustuva Normaaleja ihmisiä oli sekä Ullan että Anniinan yksi tänä vuonna eniten odottamista televisiosarjoista. Katsoimme molemmat sarjan ja päätimme jakaa kaikille keskustelun, jonka kävimme sarjan pohjalta.
Sally Rooneyn kirjaan perustuva televisiosarja Normaaleja ihmisiä (katsottavissa Yle Areenassa) kertoo Connellista ja Mariannesta, jotka käyvät samaa koulua pienessä irlantilaisessa kylässä. Connell on suosittu urheilija, Mariannea kiusataan ja pidetään kummallisena. Connellin äiti Lorraine käy Mariannen kotona siivoamassa.
Eräänä iltapäivänä, kun Connell on hakemassa äitiään töistä, Marianne tunnustaa Connellille, että hän pitää Connellista. Pari tempautuu intohimoiseen on-off-suhteeseen, jota seurataan läpi parin yliopistovuosien.
HUOM! Seuraava keskustelu sisältää paljon juonipaljastuksia sarjasta!
Lue myös Anniinan arvio Sally Rooneyn kirjasta Keskusteluja ystävien kesken.
Ulla: Mä katsoin sarjan tänään aamulla loppuun ja mun ensimmäinen ajatukseni oli: toivottavasti tästä ei tehdä toista kautta! Tää oli täydellinen just näin! Mä luin kirjan englanniksi viime syksynä ja kuuntelin kirjan suomeksi äänikirjana tänä keväänä, joten tarina on mulle ennestään tosi tuttu. Sarja mukailee kirjaa hurjan uskollisesti, mikä ei sinällään ole ihme, kun Sally Rooney itse on ollut käsikirjoittamassa sarjaa.
En osaa sanoa, tykkäsinkö sarjasta vai kirjasta enemmän. Kirjassa nautin siitä, miten tarkasti ja intensiivisesti Connellin ja Mariannen ajatuksia ja tunteita kuvattiin. Sarja oli siltä osin aukkoisempi, mikä toisaalta jätti katsojalle ihanasti varaa tulkita (huh, juuri tajusin: onneksi tässä ei ollut mitään karmeita voiceovereita ilmaisemassa päähenkilöiden ajatuksia!).
Samalla valtasuhteet korostuivat ihan erilaisella tavalla, kun kohtauksia ei kehystetty päähenkilöiden ajatuksilla. Kun Connell ensimmäisessä jaksossa Mariannea suudeltuaan sanoo "älä kerro tästä kellekään koulussa", Connellin sanat tuntuu äärimmäisen kylmältä ja tylyltä, mikä täydellisellä tavalla korostaa tilanteen kylmyyttä ja ongelmallisuutta.
Myös sarjan upea estetiikka, hitaan viipyilevät katseet ja kauniit lähikuvat teki tästä ihanaa katsottavaa! Ehkä mä tuohon kirja vs. sarja -kysymykseen totean vain, että sarjassa korostuu eri asiat kuin kirjassa ja molemmat on hurjan taitavasti tehtyjä!
Anniina: Kyllä, mä rakastin tuota viipyilevyyttä, hitautta ja hiljaisia kohtauksia. Toisaalta ne, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, eivät ehkä ymmärrä niiden hienoutta? Connell vaikuttaa sarjassa kyllä paljon enemmän mulkulta kuin kirjassa, varmasti juuri tuosta syystä. Mutta myöhemmin Connell on musta kyllä oikein rakastettava.
Mä itse asiassa tykkäsin sarjasta jopa enemmän kuin kirjasta! Saattaa myös johtua siitä, että olen lukenut kirjan ainoastaan englanniksi, jolloin mulle teos jää aina vähän etäämmälle kuin suomeksi luettuna. Ja filmatisoinnissa on kuitenkin kaikki se audiovisuaalisuus, jotka hyvin tehtynä syventää tarinaa ja vie sen uudelle tasolle.
Tästä lukukokemuksesta on aika tasan vuosi, joten olin yllättynyt myös siitä, että muistin suurimman osan tapahtumista. Ainoastaan se Italia-kohtaus oli unohtunut, sen sijaan se sekottui mun mielessä tosi paljon Rooneyn toisen kirjan tapahtumiin, joissa myös ollaan huvilalla Etelä-Euroopassa.
Ulla: Italia-kohtaus on yksi mun suosikeistani kirjassa! Se toimi myös erinomaisesti sarjassa. Italian paahde, huvila, tunnelman sähköistyminen ja vihamielisyyden yltyminen riidaksi oli tehty musta tosi hyvin.
Ja rakastin Italia-jakson loppua, jossa Connell ja Marianne seisovat vierekkäin katsomassa taulua museossa! Vitsit miten vahva tunnelma siinä kohtauksessa on! Se myös tavallaan alleviivaa sitä, miten erilainen Connellin ja Mariannen suhde on esimerkiksi Jamien ja Mariannen suhteeseen verrattuna: Marianne ja Connell voivat vain seisoa taulun ääressä sanattomina ja se hetki on heille merkityksellinen ja tärkeä.
Anniina: Rakastin myös sitä kohtaa, jossa ne syö jäätelöä ja puhuu etuoikeuksista! Olinkin vähän ehtinyt kaivata sitä luokkaeron käsittelyä mukaan.
Ulla: Joo, se on mustakin hurjan hyvä kohtaus!
Ulla: Mä oon sekä katsojana ja lukijana sellainen, että samaistuttavuus ei oo jollain tavalla ensisijainen asia, jonka kautta tulkitsen hahmoja. Musta Marianne on upea henkilö sitä kautta, miten sen on samanaikaisesti niin vahva ja rikki ja se saa olla molempia.
Tykkään hurjan paljon siitä, miten kolmosjaksossa kun Connell heittää jonkun huonon läpän kyltymättömyydestä, Marianne vain katsoo häntä kylmästi ja toteaa, ettei tajunnut vitsiä. Tää oli mulle tärkeä sitä kautta, miten ainakin itsestäni oon huomannut, että joskus nauran huonoillekin vitseille, etten vaikuttaisi "kylmältä" tai "tylyltä". Mutta kaikin tavoin loukattu Marianne osoittaa ilmeettömyydellään sen, että joskus se, että ei naura, on yksinomaan vahvuutta. Tästä haluaisin ottaa mallia! En ymmärrä läheskään aina, miksi Marianne toimii niin kuin toimii, mutta ehkä juuri siksi Marianne on musta kiinnostavampi henkilö.
Tästä halusinkin puhua sun kanssa. Miten sä tulkitset sen, että Marianne pyytää miehiä, joiden kanssa on suhteessa, lyömään ja dominoimaan itseään seksin aikana? Kumpuaako se jostakin arvottomuuden tunteesta ja kokeeko Marianne, ettei ansaitse parempaa kohtelua? Vai onko se jotakin, mistä hän oikeasti nauttii?
Anniina: Joo en mäkään ajattele, että henkilöihin tarvitsee välttämättä samaistua, mutta arvotan sitä kyllä paljon sekä luku- että katselukokemuksessa. Sitä, että pääsen jollain tasolla henkilön pään sisään, mutta se on eri asia kuin että pitäisi henkilöstä tai pitäisi sitä itsensä kaltaisena. Jokin Mariannessa vähän ärsytti mua, varsinkin kirjassa. Tuo on kyllä osuvasti kuvattu, että hän on samaan aikaan vahva ja rikki. Ehkä se vahvuus tuli sarjassa paremmin esiin.
Mä en usko, että Marianne oikeasti nauttii siitä sado-masokismista, vaan hänellä on tarve miellyttää ja kokemuksia miehistä, jotka haluavat sitä. Onhan Marianne muutenkin tosi alistuva ja sanoo moneen otteeseen, että tekisi mitä tahansa Connell haluaa. Marianne alistuu myös veljensä kiukutteluun ja halveksuntaan, äiti on vielä alistuneempi. Edesmennyt isä on ollut myös väkivaltainen. Mariannen ja Connellin suhde on erilainen kuin Mariannen muut miessuhteet ja tulkitsen, että se on aidompaa.
Ulla: Noin mäkin Mariannea tulkitsen! Väkivaltainen lapsuudenkoti ja heikko omanarvontunto ajaa Mariannen huonoihin suhteisiin. Koko kuviossa on myös jotain, mitä en ihan vielä tavoita ja jollain tavalla tuntuu liian helpolta sanoa, että väkivaltainen lapsuus niin yksioikoisesti vaikuttaa Marianneen.
Toisaalta onhan myös Connellin ja Mariannen suhteen alku koulussa alistava ja nöyryyttävä siinä mielessä, että suhde oli pidettävä salassa, koska Connell ei halua koulukavereiden saavan tietää siitä. Jossain kohtaa sarjaa katsoessani jäin miettimään, että miten Marianne jatkuvasti päätyy näin hirveiden miesten kanssa yhteen.
Connell on lopulta ainoa kunnollinen tyyppi, mutta se kasvaa siihen kunnollisuuteen menetettyään Mariannen kerran. Ja Connellissa on alusta asti herkkyyttä, joka mahdollistaa sen, että se ymmärtää, miten paskamaisesti kohteli Mariannea. Sama herkkyys puuttuu Garethista, Jamiesta ja Lukasista.
Ulla: Samaa mieltä näyttelijäntyöstä! Ja rakastan sitä, että Normaaleja ihmisiä käsittelee myös mielenterveysongelmia. Mua masennusjaksossa puhutteli ehkä eniten se, että Ruotsissa vaihdossa oleva Marianne ja Connell jättävät Skypen auki, kun Connell menee nukkumaan, koska Connell ei halua lopettaa puhelua. Se, miten yhteyttä toiseen ihmiseen voi kokea myös teknologian kautta ja se, että toinen ihminen on hereillä silloin, kun itse herää ja se tuntuu hyvältä, näyttäytyi tosi kauniina varsinkin näin koronakevään jälkeen.
Mä en pysty sanomaan vaan yhtä mieleenpainuvinta kohtausta. Yksi mun suosikeistani on kolmosjaksossa, kun Connell piiloutuu vessaan koulukavereiden vihjailtua, onko hänellä ja Mariannella suhde, korostuu mun mielestä upealla tavalla se häpeän pelko, jota Connell koulussa kokee Mariannesta.
Samassa jaksossa, kun Lorraine kuulee, että Connell aikoo viedä tanssijaisiin Rachelin eikä Mariannea, sai mut rakastumaan Lorraineen. Kertakaikkisen upea äitirepresentaatio, voidaanko puhua siitä, miten upeasti Lorraine on sarjassa kuvattu?! Ja ylipäänsä sen jakson loppu, kun Connell lähtee tanssiaisista tajuttuaan, että on pilannut kaiken – mulla ei ees oo sanoja kaikille niille tunteille, joita koin sitä katsoessani!
Anniina: Lorrainella ja Connellilla on kyllä mieletön suhde. Se kohtaus, missä Connell sanoo jotain että "haluatko itse että sinua muistutetaan koko ajan nuoruudessasi tekemistä virheistä" ja Lorrainne vastaa siihen niin lämpimästi, että "rakas, sinä olet se virhe!" Vaikka pidin vähän epäuskottavana sitä, että Lorraine alkoi raivota Connellille tanssiaisparista, olihan se mahtavaa. Ja myöhemmin Lorraine oli tosi ihana, kun kutsui Mariannen heille jouluksi ja se, miten hän ylipäätään Marianneen suhtautui.
Ulla: Mua nauratti tuo sama "rakas, sinä olet se virhe!" -kohta! Mä taas en pitänyt epäuskottavana sitä Lorrainen raivoa tanssiparista. Tulkitsen, että Lorrainen tulistumisen taustalla on esimerkiksi kokemukset Connellin isän kanssa. Connellin isästähän ei kerrota juuri mitään ja rivien välistä oon tulkinnut, että kyseinen tyyppi ei ole kohdellut Lorrainea mitenkään kauhean mukavasti. Rakastin sarjassa juuri tuota, että Lorraine on Mariannea kohtaan niin hyväntahtoinen ja rakastava, kun Mariannen oma perhe on niin vinoutunut ja kylmä.
Tässä sarjassa onnistuttiin mun mielestä kuvaamaan perheväkivaltaa ehkä onnistuneemmin kuin kirjassa. Se, että veli pakottaa Mariannen kävelemään vesisateeseen tai puristaa saippuavedet sienestä Mariannen otsatukalle, kuvaa upean hienovaraisesti veljen tyranniaa ja osoittaa, että perheväkivalta voi koostua "pienistä" asioista, mutta kyse on väkivallasta kaikki tyynni. Tai se, että veli pelkää, miten Marianne käyttäytyy yökerhossa, koska siellä on hänen tuttujaan ja hän pelkää, että Marianne nolaa hänet, kuvaa hienosti ikiaikaista ajatusta siitä, miten perheen miehen kunnia on olennaista ja nainen voi omalla käytöksellään pilata koko perheen maineen.
Anniina: Kyllä, se oli tosi hienovaraisesti kuvattu ja rakennettu. Koko ajan oli sellainen olo, että mikä tuota perhettä vaivaa ja se paljastuu tosi pikku hiljaa (ainakin jos ei olisi lukenut kirjaa ja tiennyt)!
Anniina: Haha, joo. Episodin mukaan sarjassa on seksiä 44 minuuttia. Se korostuu varsinkin niissä ensimmäisissä jaksoissa, mutta mä tulkitsen sen niin että se on niiden tapa kommunikoida erityisesti aluksi. Fyysinen vetovoima on se, mikä niitä vetää yhteen. Oikein huvitti, kun jossain vaiheessa Connell sanoo, ettei voi puhua kenellekään muulle samalla tavalla kuin Mariannelle. Eihän ne juuri puhuneet, panivat vaan. Jotain kertoo myös se, että kohtaukset, joissa ne harrastaa seksiä joidenkin muiden kanssa, on ihan erilaisia.
Mäkin jäin kaipaamaan vähän enemmän juuri tuon luokka-asian käsittelyä. Muutenkin sarjasta tietysti jää puuttumaan osa kirjassa kerrotuista asioista, tunteista ja ajatuksista. Ei kuitenkaan jäänyt sellaista oloa, että olisin halunnut jotain tehtävän toisin. Mutta suosittelen silti kaikkia lukemaan ensin kirjan, ja fiilistelemään sarjaa sen jälkeen!
Ulla: Koska sarjassa on musta niin paljon hyvää, siellä ehkä jollain tavalla korostuu ne muutamat asiat, jotka on musta ongelmallisia. Tai ehkä yliopisto on vaan pilannut mut ja analysoin kaikki representaatiot miljoonaan kertaan ja löydän niistä aina jotain parantamisen varaa. Jäikö sua häiritsemään mikään asia sarjassa?
Anniina: En kyllä kiinnittänyt huomiota mihinkään ongelmalliseen. Mun yliopistoajoista on varmaan jo liian kauan, heh. Kerro, mikä sua häiritsi?
Ulla: Sellaiset pienet asiat. Esimerkiksi se, että parissakin kohtaa korostettiin sitä, että Jamie ei ole kovin pitkä, ja kasijaksossa Marianne ja Connell jopa naureskelevat Jamien pituudelle. Maskuliinisuus ei ole sidottu pituuteen tai kokoon ja turhautti, että sarjan henkilöt ylläpitää käsitystä siitä, että näin olisi (vaikka Jamie on mulkku jätkä, tämä ärsytti yleisellä tasolla). Ja seiskajaksossa mua ärsytti, että Connell ilmestyi Mariannen isän muistomessuun, vaikka Marianne oli sanonut, ettei hän halua Connellia sinne. Taas toistuu tää kuvio, että mies muka jotenkin mystisesti tietää naista paremmin, mitä tämä haluaa.
Seksin suhteen mua ärsytti yhdyntäkeskeisyys. Mutta yhdyntäkeskeistähän seksi on myös kirjassa, että ehkä se tulee suoraan sieltä. Kuutosjaksossa toivoin, että siinä olisi ollut Mariannella ja Connellilla menkkaseksiä ja olin pettynyt, kun ei ollut! Mutta siis kokonaisuudessaan tässä sarjassa oli 97 % hyvää ja 3 % kritisoitavaa, ja tästähän me on puhuttu aikaisemminkin ainakin Oma huone -podcastin feminismijaksossa: yksi teos ei voi uudistaa kaikkia representaatioita, jotka maailmassa on vinksallaan.
Anniina: No nyt kun sanot, kiinnitin myös huomiota noihin ihan samoihin asioihin, mutta ei nähtävästi häirinnyt niin paljon että olisi jäänyt mieleen. Eniten ärsytti tuo, kun Connell meni sinne messuun!
Ulla: En ymmärrä, miksi se oli käsikirjoitettu niin. Kirjassahan Marianne nimenomaan haluaa Connellin mukaan ja ne menee yhdessä sinne. Kai se oli muutettu, jotta Connellin maagista kykyä ymmärtää Mariannea päästiin korostamaan. Se vaan tuntui jotenkin kertakaikkisen väsyneeltä keinolta.
Eniten ehkä tykkäsin sarjassa estetiikasta, valtasuhteiden kuvauksesta ja totta kai Mariannen ja Connellin suhteen kehittymisestä. Rakastin sitä, miten tunteita ja ajatuksia kuvattiin. Vaikka paljon kirjassa esitetyistä ajatuksista jäi pois, aukkoisuus toimi tässä mielettömän hyvin.
Lisäksi pidin siitä, miten moninaisen näköisiä sivuhenkilöitä sarjaan mahtui. Esimerkiksi se, että Joanna, Mariannen paras ystävä yliopistossa, on ylipainoinen, tuntui merkitykselliseltä. Yleensä ylipainoiset henkilöt saavat sarjoissa koomisen sidekickin roolin, mutta tässä sarjassa ylipainoinen ihminen kuvattiin älykkäänä ja ihanana ystävänä.
Millaisia ajatuksia sarja herätti sinussa? Kerro kommenteissa tai laita meille viestiä vaikka Instagramissa @omahuonepodcast.
Sally Rooneyn kirjaan perustuva televisiosarja Normaaleja ihmisiä (katsottavissa Yle Areenassa) kertoo Connellista ja Mariannesta, jotka käyvät samaa koulua pienessä irlantilaisessa kylässä. Connell on suosittu urheilija, Mariannea kiusataan ja pidetään kummallisena. Connellin äiti Lorraine käy Mariannen kotona siivoamassa.
Eräänä iltapäivänä, kun Connell on hakemassa äitiään töistä, Marianne tunnustaa Connellille, että hän pitää Connellista. Pari tempautuu intohimoiseen on-off-suhteeseen, jota seurataan läpi parin yliopistovuosien.
HUOM! Seuraava keskustelu sisältää paljon juonipaljastuksia sarjasta!
Lue myös Anniinan arvio Sally Rooneyn kirjasta Keskusteluja ystävien kesken.
 |
| Kuva: Yle Kuvapalvelu |
"Tää oli täydellinen just näin!"
Anniina: Mä oon jo niin oottanut, että saat tän katsottua, niin päästään juttelemaan! Tykkäsitkö enemmän kirjasta vai sarjasta? Kumpi päähenkilöistä tuli sulle läheisemmäksi? Oliko henkilöt sun mielestä samanlaisia kuin kirjassa? Aukesiko joku juttu eri tavalla tai jäikö susta jotain olennaista puuttumaan?Ulla: Mä katsoin sarjan tänään aamulla loppuun ja mun ensimmäinen ajatukseni oli: toivottavasti tästä ei tehdä toista kautta! Tää oli täydellinen just näin! Mä luin kirjan englanniksi viime syksynä ja kuuntelin kirjan suomeksi äänikirjana tänä keväänä, joten tarina on mulle ennestään tosi tuttu. Sarja mukailee kirjaa hurjan uskollisesti, mikä ei sinällään ole ihme, kun Sally Rooney itse on ollut käsikirjoittamassa sarjaa.
En osaa sanoa, tykkäsinkö sarjasta vai kirjasta enemmän. Kirjassa nautin siitä, miten tarkasti ja intensiivisesti Connellin ja Mariannen ajatuksia ja tunteita kuvattiin. Sarja oli siltä osin aukkoisempi, mikä toisaalta jätti katsojalle ihanasti varaa tulkita (huh, juuri tajusin: onneksi tässä ei ollut mitään karmeita voiceovereita ilmaisemassa päähenkilöiden ajatuksia!).
Samalla valtasuhteet korostuivat ihan erilaisella tavalla, kun kohtauksia ei kehystetty päähenkilöiden ajatuksilla. Kun Connell ensimmäisessä jaksossa Mariannea suudeltuaan sanoo "älä kerro tästä kellekään koulussa", Connellin sanat tuntuu äärimmäisen kylmältä ja tylyltä, mikä täydellisellä tavalla korostaa tilanteen kylmyyttä ja ongelmallisuutta.
Myös sarjan upea estetiikka, hitaan viipyilevät katseet ja kauniit lähikuvat teki tästä ihanaa katsottavaa! Ehkä mä tuohon kirja vs. sarja -kysymykseen totean vain, että sarjassa korostuu eri asiat kuin kirjassa ja molemmat on hurjan taitavasti tehtyjä!
Anniina: Kyllä, mä rakastin tuota viipyilevyyttä, hitautta ja hiljaisia kohtauksia. Toisaalta ne, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, eivät ehkä ymmärrä niiden hienoutta? Connell vaikuttaa sarjassa kyllä paljon enemmän mulkulta kuin kirjassa, varmasti juuri tuosta syystä. Mutta myöhemmin Connell on musta kyllä oikein rakastettava.
Mä itse asiassa tykkäsin sarjasta jopa enemmän kuin kirjasta! Saattaa myös johtua siitä, että olen lukenut kirjan ainoastaan englanniksi, jolloin mulle teos jää aina vähän etäämmälle kuin suomeksi luettuna. Ja filmatisoinnissa on kuitenkin kaikki se audiovisuaalisuus, jotka hyvin tehtynä syventää tarinaa ja vie sen uudelle tasolle.
Tästä lukukokemuksesta on aika tasan vuosi, joten olin yllättynyt myös siitä, että muistin suurimman osan tapahtumista. Ainoastaan se Italia-kohtaus oli unohtunut, sen sijaan se sekottui mun mielessä tosi paljon Rooneyn toisen kirjan tapahtumiin, joissa myös ollaan huvilalla Etelä-Euroopassa.
Ulla: Italia-kohtaus on yksi mun suosikeistani kirjassa! Se toimi myös erinomaisesti sarjassa. Italian paahde, huvila, tunnelman sähköistyminen ja vihamielisyyden yltyminen riidaksi oli tehty musta tosi hyvin.
Ja rakastin Italia-jakson loppua, jossa Connell ja Marianne seisovat vierekkäin katsomassa taulua museossa! Vitsit miten vahva tunnelma siinä kohtauksessa on! Se myös tavallaan alleviivaa sitä, miten erilainen Connellin ja Mariannen suhde on esimerkiksi Jamien ja Mariannen suhteeseen verrattuna: Marianne ja Connell voivat vain seisoa taulun ääressä sanattomina ja se hetki on heille merkityksellinen ja tärkeä.
Anniina: Rakastin myös sitä kohtaa, jossa ne syö jäätelöä ja puhuu etuoikeuksista! Olinkin vähän ehtinyt kaivata sitä luokkaeron käsittelyä mukaan.
Ulla: Joo, se on mustakin hurjan hyvä kohtaus!
 |
| Kuva: Yle Kuvapalvelu |
"Miten Marianne jatkuvasti päätyy näin hirveiden miesten kanssa yhteen?"
Anniina: Sekä kirjassa että sarjassa mulle kävi samalla tavalla: Marianne jäi selvästi etäisemmäksi kuin Connell, jotenkin mun oli vaikea päästä sisään Marianneen.Ulla: Mä oon sekä katsojana ja lukijana sellainen, että samaistuttavuus ei oo jollain tavalla ensisijainen asia, jonka kautta tulkitsen hahmoja. Musta Marianne on upea henkilö sitä kautta, miten sen on samanaikaisesti niin vahva ja rikki ja se saa olla molempia.
Tykkään hurjan paljon siitä, miten kolmosjaksossa kun Connell heittää jonkun huonon läpän kyltymättömyydestä, Marianne vain katsoo häntä kylmästi ja toteaa, ettei tajunnut vitsiä. Tää oli mulle tärkeä sitä kautta, miten ainakin itsestäni oon huomannut, että joskus nauran huonoillekin vitseille, etten vaikuttaisi "kylmältä" tai "tylyltä". Mutta kaikin tavoin loukattu Marianne osoittaa ilmeettömyydellään sen, että joskus se, että ei naura, on yksinomaan vahvuutta. Tästä haluaisin ottaa mallia! En ymmärrä läheskään aina, miksi Marianne toimii niin kuin toimii, mutta ehkä juuri siksi Marianne on musta kiinnostavampi henkilö.
Tästä halusinkin puhua sun kanssa. Miten sä tulkitset sen, että Marianne pyytää miehiä, joiden kanssa on suhteessa, lyömään ja dominoimaan itseään seksin aikana? Kumpuaako se jostakin arvottomuuden tunteesta ja kokeeko Marianne, ettei ansaitse parempaa kohtelua? Vai onko se jotakin, mistä hän oikeasti nauttii?
Anniina: Joo en mäkään ajattele, että henkilöihin tarvitsee välttämättä samaistua, mutta arvotan sitä kyllä paljon sekä luku- että katselukokemuksessa. Sitä, että pääsen jollain tasolla henkilön pään sisään, mutta se on eri asia kuin että pitäisi henkilöstä tai pitäisi sitä itsensä kaltaisena. Jokin Mariannessa vähän ärsytti mua, varsinkin kirjassa. Tuo on kyllä osuvasti kuvattu, että hän on samaan aikaan vahva ja rikki. Ehkä se vahvuus tuli sarjassa paremmin esiin.
Mä en usko, että Marianne oikeasti nauttii siitä sado-masokismista, vaan hänellä on tarve miellyttää ja kokemuksia miehistä, jotka haluavat sitä. Onhan Marianne muutenkin tosi alistuva ja sanoo moneen otteeseen, että tekisi mitä tahansa Connell haluaa. Marianne alistuu myös veljensä kiukutteluun ja halveksuntaan, äiti on vielä alistuneempi. Edesmennyt isä on ollut myös väkivaltainen. Mariannen ja Connellin suhde on erilainen kuin Mariannen muut miessuhteet ja tulkitsen, että se on aidompaa.
Ulla: Noin mäkin Mariannea tulkitsen! Väkivaltainen lapsuudenkoti ja heikko omanarvontunto ajaa Mariannen huonoihin suhteisiin. Koko kuviossa on myös jotain, mitä en ihan vielä tavoita ja jollain tavalla tuntuu liian helpolta sanoa, että väkivaltainen lapsuus niin yksioikoisesti vaikuttaa Marianneen.
Toisaalta onhan myös Connellin ja Mariannen suhteen alku koulussa alistava ja nöyryyttävä siinä mielessä, että suhde oli pidettävä salassa, koska Connell ei halua koulukavereiden saavan tietää siitä. Jossain kohtaa sarjaa katsoessani jäin miettimään, että miten Marianne jatkuvasti päätyy näin hirveiden miesten kanssa yhteen.
Connell on lopulta ainoa kunnollinen tyyppi, mutta se kasvaa siihen kunnollisuuteen menetettyään Mariannen kerran. Ja Connellissa on alusta asti herkkyyttä, joka mahdollistaa sen, että se ymmärtää, miten paskamaisesti kohteli Mariannea. Sama herkkyys puuttuu Garethista, Jamiesta ja Lukasista.
"Kaikki siinä on jotenkin niin tunnistettavaa"
Anniina: Musta tässä sarjassa on ihan mieletöntä näyttelijäntyötä. Mieleenpainuvin kohtaus oli musta se, kun Connell menee ensimmäistä kertaa psykologille. Kaikki siinä on jotenkin niin tunnistettavaa ja se oli tosi hienosti tehty kohtaus.Ulla: Samaa mieltä näyttelijäntyöstä! Ja rakastan sitä, että Normaaleja ihmisiä käsittelee myös mielenterveysongelmia. Mua masennusjaksossa puhutteli ehkä eniten se, että Ruotsissa vaihdossa oleva Marianne ja Connell jättävät Skypen auki, kun Connell menee nukkumaan, koska Connell ei halua lopettaa puhelua. Se, miten yhteyttä toiseen ihmiseen voi kokea myös teknologian kautta ja se, että toinen ihminen on hereillä silloin, kun itse herää ja se tuntuu hyvältä, näyttäytyi tosi kauniina varsinkin näin koronakevään jälkeen.
Mä en pysty sanomaan vaan yhtä mieleenpainuvinta kohtausta. Yksi mun suosikeistani on kolmosjaksossa, kun Connell piiloutuu vessaan koulukavereiden vihjailtua, onko hänellä ja Mariannella suhde, korostuu mun mielestä upealla tavalla se häpeän pelko, jota Connell koulussa kokee Mariannesta.
Samassa jaksossa, kun Lorraine kuulee, että Connell aikoo viedä tanssijaisiin Rachelin eikä Mariannea, sai mut rakastumaan Lorraineen. Kertakaikkisen upea äitirepresentaatio, voidaanko puhua siitä, miten upeasti Lorraine on sarjassa kuvattu?! Ja ylipäänsä sen jakson loppu, kun Connell lähtee tanssiaisista tajuttuaan, että on pilannut kaiken – mulla ei ees oo sanoja kaikille niille tunteille, joita koin sitä katsoessani!
Anniina: Lorrainella ja Connellilla on kyllä mieletön suhde. Se kohtaus, missä Connell sanoo jotain että "haluatko itse että sinua muistutetaan koko ajan nuoruudessasi tekemistä virheistä" ja Lorrainne vastaa siihen niin lämpimästi, että "rakas, sinä olet se virhe!" Vaikka pidin vähän epäuskottavana sitä, että Lorraine alkoi raivota Connellille tanssiaisparista, olihan se mahtavaa. Ja myöhemmin Lorraine oli tosi ihana, kun kutsui Mariannen heille jouluksi ja se, miten hän ylipäätään Marianneen suhtautui.
Ulla: Mua nauratti tuo sama "rakas, sinä olet se virhe!" -kohta! Mä taas en pitänyt epäuskottavana sitä Lorrainen raivoa tanssiparista. Tulkitsen, että Lorrainen tulistumisen taustalla on esimerkiksi kokemukset Connellin isän kanssa. Connellin isästähän ei kerrota juuri mitään ja rivien välistä oon tulkinnut, että kyseinen tyyppi ei ole kohdellut Lorrainea mitenkään kauhean mukavasti. Rakastin sarjassa juuri tuota, että Lorraine on Mariannea kohtaan niin hyväntahtoinen ja rakastava, kun Mariannen oma perhe on niin vinoutunut ja kylmä.
Tässä sarjassa onnistuttiin mun mielestä kuvaamaan perheväkivaltaa ehkä onnistuneemmin kuin kirjassa. Se, että veli pakottaa Mariannen kävelemään vesisateeseen tai puristaa saippuavedet sienestä Mariannen otsatukalle, kuvaa upean hienovaraisesti veljen tyranniaa ja osoittaa, että perheväkivalta voi koostua "pienistä" asioista, mutta kyse on väkivallasta kaikki tyynni. Tai se, että veli pelkää, miten Marianne käyttäytyy yökerhossa, koska siellä on hänen tuttujaan ja hän pelkää, että Marianne nolaa hänet, kuvaa hienosti ikiaikaista ajatusta siitä, miten perheen miehen kunnia on olennaista ja nainen voi omalla käytöksellään pilata koko perheen maineen.
Anniina: Kyllä, se oli tosi hienovaraisesti kuvattu ja rakennettu. Koko ajan oli sellainen olo, että mikä tuota perhettä vaivaa ja se paljastuu tosi pikku hiljaa (ainakin jos ei olisi lukenut kirjaa ja tiennyt)!
 |
| Kuva: Yle Kuvapalvelut |
"Fyysinen vetovoima on se, mikä niitä vetää yhteen"
Ulla: Tässä sarjassa oli myös tosi paljon seksiä ja pitäisi varmaan puhua siitäkin jotain. Sarjan alkupuolella mua pelotti, että sarja lipsuisi pelkäksi panemiseksi, koska kirja on niin paljon kaikkea muutakin kuin seksiä. Onneksi tässäkin tavoitettiin monia niistä nyansseista, jotka on kirjassa olennaisia, muun muassa luokkaero, mutta se jäi kuitenkin ehkä jollain tavalla kaiken muun varjoon.Anniina: Haha, joo. Episodin mukaan sarjassa on seksiä 44 minuuttia. Se korostuu varsinkin niissä ensimmäisissä jaksoissa, mutta mä tulkitsen sen niin että se on niiden tapa kommunikoida erityisesti aluksi. Fyysinen vetovoima on se, mikä niitä vetää yhteen. Oikein huvitti, kun jossain vaiheessa Connell sanoo, ettei voi puhua kenellekään muulle samalla tavalla kuin Mariannelle. Eihän ne juuri puhuneet, panivat vaan. Jotain kertoo myös se, että kohtaukset, joissa ne harrastaa seksiä joidenkin muiden kanssa, on ihan erilaisia.
Mäkin jäin kaipaamaan vähän enemmän juuri tuon luokka-asian käsittelyä. Muutenkin sarjasta tietysti jää puuttumaan osa kirjassa kerrotuista asioista, tunteista ja ajatuksista. Ei kuitenkaan jäänyt sellaista oloa, että olisin halunnut jotain tehtävän toisin. Mutta suosittelen silti kaikkia lukemaan ensin kirjan, ja fiilistelemään sarjaa sen jälkeen!
Ulla: Koska sarjassa on musta niin paljon hyvää, siellä ehkä jollain tavalla korostuu ne muutamat asiat, jotka on musta ongelmallisia. Tai ehkä yliopisto on vaan pilannut mut ja analysoin kaikki representaatiot miljoonaan kertaan ja löydän niistä aina jotain parantamisen varaa. Jäikö sua häiritsemään mikään asia sarjassa?
Anniina: En kyllä kiinnittänyt huomiota mihinkään ongelmalliseen. Mun yliopistoajoista on varmaan jo liian kauan, heh. Kerro, mikä sua häiritsi?
Ulla: Sellaiset pienet asiat. Esimerkiksi se, että parissakin kohtaa korostettiin sitä, että Jamie ei ole kovin pitkä, ja kasijaksossa Marianne ja Connell jopa naureskelevat Jamien pituudelle. Maskuliinisuus ei ole sidottu pituuteen tai kokoon ja turhautti, että sarjan henkilöt ylläpitää käsitystä siitä, että näin olisi (vaikka Jamie on mulkku jätkä, tämä ärsytti yleisellä tasolla). Ja seiskajaksossa mua ärsytti, että Connell ilmestyi Mariannen isän muistomessuun, vaikka Marianne oli sanonut, ettei hän halua Connellia sinne. Taas toistuu tää kuvio, että mies muka jotenkin mystisesti tietää naista paremmin, mitä tämä haluaa.
Seksin suhteen mua ärsytti yhdyntäkeskeisyys. Mutta yhdyntäkeskeistähän seksi on myös kirjassa, että ehkä se tulee suoraan sieltä. Kuutosjaksossa toivoin, että siinä olisi ollut Mariannella ja Connellilla menkkaseksiä ja olin pettynyt, kun ei ollut! Mutta siis kokonaisuudessaan tässä sarjassa oli 97 % hyvää ja 3 % kritisoitavaa, ja tästähän me on puhuttu aikaisemminkin ainakin Oma huone -podcastin feminismijaksossa: yksi teos ei voi uudistaa kaikkia representaatioita, jotka maailmassa on vinksallaan.
Anniina: No nyt kun sanot, kiinnitin myös huomiota noihin ihan samoihin asioihin, mutta ei nähtävästi häirinnyt niin paljon että olisi jäänyt mieleen. Eniten ärsytti tuo, kun Connell meni sinne messuun!
Ulla: En ymmärrä, miksi se oli käsikirjoitettu niin. Kirjassahan Marianne nimenomaan haluaa Connellin mukaan ja ne menee yhdessä sinne. Kai se oli muutettu, jotta Connellin maagista kykyä ymmärtää Mariannea päästiin korostamaan. Se vaan tuntui jotenkin kertakaikkisen väsyneeltä keinolta.
Eniten ehkä tykkäsin sarjassa estetiikasta, valtasuhteiden kuvauksesta ja totta kai Mariannen ja Connellin suhteen kehittymisestä. Rakastin sitä, miten tunteita ja ajatuksia kuvattiin. Vaikka paljon kirjassa esitetyistä ajatuksista jäi pois, aukkoisuus toimi tässä mielettömän hyvin.
Lisäksi pidin siitä, miten moninaisen näköisiä sivuhenkilöitä sarjaan mahtui. Esimerkiksi se, että Joanna, Mariannen paras ystävä yliopistossa, on ylipainoinen, tuntui merkitykselliseltä. Yleensä ylipainoiset henkilöt saavat sarjoissa koomisen sidekickin roolin, mutta tässä sarjassa ylipainoinen ihminen kuvattiin älykkäänä ja ihanana ystävänä.
Millaisia ajatuksia sarja herätti sinussa? Kerro kommenteissa tai laita meille viestiä vaikka Instagramissa @omahuonepodcast.
